Salt Lake Cityn seikkailut

2017-03-28 07:04:08

Parin vuorokauden matkustelun, odottelun, säätämisen ja lentokenttäkuoleman jälkeen on ollu todellakin ennemmän ku jees olla kotona omassa sängyssä. Takana on tosiaan raskas mutta antoisa reissu Atlantin toisella puolella, ja vaikka pidentynyt kotimatka ja sairastelun pilaamat kisat onkin vielä tuoreena mielessä, jäi koko reissusta hyviä muistoja ja paljon oppia tulevia vuosia varten. 

Valmistautumisviikko meni paljon odotettua paremmin, aikaeroon ja korkeuteen sopeuduin hyvin, treenit kulki ja kroppa toimi. Loppuviikosta (sunnuntaina) tulin kuitenkin monen muun tapaan kuumeeseen, mutta en ottanut siitä sen kummempaa stressiä, koska päätin ehtiä kuntoon ennen omia matkojani. Pari lepopäivää ja valmistavan tehon väliinjäänti ei välttämättä mitään pilaa. Keskiviikkona ohjelmassa oli mun itse asettamani päämatka, vapaan 5km, jota olin tosiaankin odottanut monta kuukautta. Alkuverkassa syke pomppi vk:lla jo verkkavauhdissa, mutta valmistauduin starttiin kuitenkin hyvillä ja luottavaisin mielin (eihän se kunto nyt parissa päivässä mihinkään katoa?). Mutta vire katoaa sitäkin paremmin.. Kisan alusta asti meno oli tosi tahmeeta eikä yhtään terävää tai rentoa, ja hyvien sijoitusten tavoittelun sijaan päädyin taistelemaan maaliin pääsystä. Keuhkot oli tosi huonossa kunnossa maalissa, ja keräilin pitkään kisan jälkeen maalialueella. Loppusijoitus 36. Ei tosiaan lähelläkään sitä minkä takia painettu 11 kuukautta kovaa treeniä. Kisan jälkeisestä tunnista en muista melkeen mitään, istuin ja itkin, seisoin ja itkin, hiihdin ja itkin, tiivistettynä. Hassua aatella jälkeenpäin, mutta se pettymyksen tunne on niin iso ja sillä hetkellä tuntuu ettei millään oo enää mitään väliä ja tekis mieli luovuttaa kaiken suhteen. Siitäkin kuitenkin selvittiin, ja oli pakko kääntää katse kohti seuraavia matkoja. Perjantain pursuitissa meno oli jo paljon paljon parempaa, vaikka keuhkot oli huonona ja hyydyin ihan liian aikaisin. Normaalisti purhiihto on ollu mulla parempaa, mutta Soldier Hollowssa vapaalle vaihto oli farssi. Lihaksisto lähti toimimaan vasta vikan kierroksen loppupuolella, joten pertsan jälkeen lähellä olleet 7-16 sijat karkas nenän edestä. Sija 17. oli lähtökohdista aatellen hyvä, mutta tottakai harmittaa se ettei kauden tärkeimmässä paikassa pysty tekemään hyvässä kunnossa maksimisuoritusta, vaan joutuu antamaan tasoitusta jo ennen starttia. Viesti meni omalta osalta pelkäksi taisteluksi, vaikka loppujen lopuks vaihtoon ihan ok tulinkin ja maalissa oltiin seitsemänsiä. That's life. 

Korkealla hiihtäminen ja kisaaminen itsessään oli mulle uus kokemus. Vaikka ikinä kisan jälkeen en oo ollu noin hapoilla ja väsynyt, niin oon tavallaan ylpeä siitä että pystyin laittamaan itteni niin koville, vaikka se pahin tunne osittain sairastelusta saattaakin johtua. Erityishuomiota korkealla vaati vauhdin jako, ja se ettei pahin hapotus ala liian aikasin. Välillä onnistuin ja välillä en. Korkeelle sopeutumisessa oli myös oma hommansa. Matkustuksen jälkeen otettiin muutama kevyempi päivä ennen kisaladuille siirtymistä ja kovempia treenejä (joista mulla sitten jäikin puolet tekemättä). Myös juomiseen ja syömiseen piti keskittyä korkealla enemmän, ettei kroppa pääse kuivumaan. 

Tykästyin kyllä Jenkkeihin sen verran parissa viikossa, että varmasti joskus tulevaisuudessa päädyn sinne uudestaan. Maisemat ja paikka oli mahtavat, ladut hyvässä kunnossa ja aurinko paistoi monena päivänä. Kelit oli oikeestaan samanlaiset kun Suomessa keväällä, paitsi että aurinko oli vielä tehokkaampi ja palattiin naamat punasina Suomeen :D. Jenkkien smalltalk -kulttuuri oli kans melko huikea suomalaisen näkökulmasta. Hississä kyseltiin kuulumisia ja sanottiin heipat, random ihmiset tuli kyselemään kaikenlaista ja apua sai pyytämättä. Eniten kahden viikon aikana ärsytystä aiheutti kokolattiamatot joka paikassa ja se ettei peitoissa ollu pussilakanoita. Kaikkia pieniä eroja tuli kyllä huomattua. 

Kotimatka onkin sitten ihan toinen tarina. Lähdettiin hotellilta aikasin aamulla maanantaina, ja kotona meidän piti olla Suomen aikaa tiistai-iltana. Meidän lento kuitenkin peruuntui Seattlessa olleen ''lumimyrskyn'' takia (2-5cm lunta) ja koko maanantai meni kentän lattialla makoiluun ja odotteluun uusien lentojen toivossa. Tiistai aamuna päästiin monen mutkan kautta lähtemään, tosin monessa eri porukassa ja eri lennoilla, ja lopulta päästiin keskiviikoksi kotiin. Happy ending :) 

Suomeen paluun jälkeen on ollut hieman hankaluuksia päästä arkirytmiin kiinni, koska mulla ei tällä hetkellä oikein oo ''arkea''. Koulussa käyn enää hoitamassa YO-kirjoitukset, joten käytännössä tulevan kuukauden mun päivät pyörii treenien ja lukemisen ympärillä. Jetlagia mulla ei ollut kumpaakaan suuntaan, mikä on ehkä vähän hassua koska kaikki siitä varotteli ja pelotteli. Nyt kotona oon nukkunut joka yö 10-12h putkeen, joten luulen että tää aikaeroon tottuminen on tällä selvä! Kisojen jälkeen on ollu melko tyhjä olo henkisesti, koska monen kuukauden päätavoite oli ja meni. Luulen että siihen tyhjyyteen ei oikein auta muu kuin uusi tavoite, joten eiköhän muutaman päivän keräilyn jälkeen oo ihan kiva palata ladulle. Pari kuukautta hyviä kisoja ja hiihtokilometrejä jäljellä, joten niitä kohti! 

Vilma